Isänmaata ja äidinkieltä

Itsenäisyyspäivänä juhlin isänmaata ja äidinkieltä.

Kuluva vuosi on ollut suomen kielelle merkkivuosi: tänä vuonna tulee kuluneeksi 150 vuotta säännöllisen valtiopäivätoiminnan alkamisesta.

Muistamme Porvoon valtiopäivät vuodelta 1809, jolloin Suomi liitettiin Venäjän keisarikunnan autonimiseksi osaksi. Mutta seuraavat valtiopäivät kokoontuivat vasta vuonna 1863 ja siitä alkoi säännöllinen valtiopäivätyö Suomessa.

Valtiopäivät, joissa oli edustettuna neljä säätyä, kokoontuivat syyskuun puolivälistä seuraavaan huhtikuuhun. Ensimmäistä kertaa valtiopäiväasiakirjat olivat myös suomenkielisiä ja lehdistö sai luvan kirjoittaa valtiopäiväasioista.

Vaikka edessä oli monia vaikeita asioita, mm. nälkävuodet, syntyi suomalaisuusliike, tehtiin eduskuntauudistus ja Suomi julistautui itsenäiseksi vuonna 1917.

Kieliasetus säädettiin J. V. Snellmanin ehdotuksesta ja esittelystä 1. elokuuta 1863. Kielireskripti eli ’Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus Suomen kielen asettamisesta yhdenmoisiin oikeuksiin ruotsin kielen kanssa kaikissa semmoisissa kohdissa, jotka wälittömästi koskevat maan nimenomaan suomalaista wäestöä’ kohensi suomen kielen asemaa Suomen suuriruhtinaskunnan valtionhallinnossa.

Säädöksen mukaan suomenkielisiä asiakirjoja voitiin jättää virastoihin ja tuomioistuimiin välittömästi asetuksen voimaantulon jälkeen. Tämän lisäksi asetus velvoitti viranomaisia ryhtymään sellaisiin toimenpiteisiin, jotta valtion elimet ja laitokset pystyisivät 20 vuoden kuluttua asetuksen voimaantulosta tuottamaan itse suomenkielisiä asiakirjoja.

Vaikka asetus kaikessa edelleen säilytti ruotsinkielen virallisen valta-aseman Suomessa, alkoivat tämän parannuksen hyvät hedelmät pian tulla näkyviin. Suomen kieltä alettiin käyttää mm. kiinteistöjen kauppa- ja vuokrakirjoissa, perunkirjoitus- ja jakokirjoissa, velkasitoumuksissa ynnä muissa, mitkä siihen asti olivat kelvanneet vain ruotsinkielisinä. Osaltaan tämä vaikutti kirjoitustaidon leviämiseen suomalaisen kansan keskuudessa.

Tämä pakotti myös kehittämään suomenkielistä kansaopetusta. 1800-luvun mittaan vakiintuivat suomenkielinen lehdistö ja maallinen kaunokirjallisuus.

Niin sanotun nykysuomen kauden lasketaan alkaneeksi vuoden 1870 tienoilla. Suomen yleiskieli ei ole kokenut muita yhtä jyrkkiä muutoksia kuin 1800-luvun vakiintumiskaudella, vaikka sanasto uudistuukin jatkuvasti.

Suomen kieleen syntyy jatkuvasti uusia johdoksia ja lainasanoja. Meidän käyttämän kielen sanasto on uusiutunut osaksi omalta pohjalta ja osaksi vieraiden kielten vaikutuksesta. Vanhahkot lainasanat ovat äänteelliset täysin mukautuneet suomen kieleen.

Voimakkaimmin suomen kieleen on vaikuttanut suomalaisten vuosisatainen sivistys ja hallintokieli ruotsi, josta on lainattu tuhansia sanoja. Kotipuolessa pohjanmaalla puhuttiin tyynesti karteekista, vastuukista, nästyykistä, kiffelistä ja kaffelista. Suomen kielelle on tyypillistä monet kuvailevat sanat, niin kuin räntä. Ruotsalainen kertoo sen vain olevan lumensekaista vesisadetta, snöblandat regn.

Venäjän kielestä on lainasanoja saatu etenkin itäisimpiin murteisiin ja jotkin näistä ovat päässeet 1800-luvulla yleiskieleen - osaksi kansanrunojen ja kalevalan tuella, ja myös siksi, että useimmat suomalaiset eivät tunnistaneet niitä vierasperäisiksi. Näistä sanoista mainittakoon esimerkiksi leima, rotu ja viesti.

Aluksi suomen kielessä oli paljon lyhyitä, kaksitavuisia sanoja. Jonosta keksittiin tarpeen tullen juna. Pula oli alun alkaen avanto, sittemmin joku on joutunut pulaan, ollut pahemmassa kuin pulassa ja jopa pelastettu pulasta. Samalla tavalla tola, alun alkaen polku, on saanut meidät pois tolaltaan tai asiat oikealle tolalle.

Suomen kirjakieltä luotaessa suosittiin muista kielistä otettujen lainasanojen sijasta suomenkielisistä sanavartaloista johdettuja uudissanoja, Kirjasta johdettiin kirjasto eikä biblioteekki, puheesta puhelin eikä telefooni, muovaamisesta muovi, eikä plastiikki. Yksi ahkerimmista uudissanojen kehittäjistä oli Jyväskylän piirilääkäri Wolmar Schildt, jota kutsutaan tieteen ja taiteen isäksi, koska hänen keksimänsä sanat ’tiede’ ja ’taide’ ovat yhä käytössä.

Uusien sanojen keksiminen on ollut hiipumaan päin ja kansainvälistymisen myötä myös suomen kieleen syntyy nykyisin yhä enemmän lainasanoja. Suomi lainaa sanoja yleensä joko muuntamalla ne kieliasuun sopiviksi, esim. tape – teippi tai käännöslainoina, esim. motherboard – emolevy. Osa käytetyistä sanoista on yleiskäyttöön otettuja tuotemerkkejä, kuten heteka tai mono. Eräs tunnetuimmista nykyisistä keksityistä sanoista on matkapuhelinta tarkoittava kännykkä. Olen ollut mielissäni, kun meilille on keksitty suomennokseksi sähköposti ja puhelimella lähtee tekstiviesti. Mutta miten suomennettaisiin diginatiivi?

Ääntämisen puolesta suomi on helppo, ei ole konsonanttiryhmiä sanojen alussa eikä lopussa. Vokaaleja ja konsonantteja suomen kielessä käytetään yhtä paljon. Kympin uutisten jatkoksi ilmestyneet Sport-uutiset on siis täsmälleen sitä, mikä ei oikeasti sovi suomenkielisen suuhun. Suomen kielessä ei tarvita jäntevää puhe-elinten käyttöä, sanajärjestys on toissijainen ja vokaalit sointuvat keskenään. Vaikeaksi suomen tekee voimakas taipuminen. Kuka lie keksinyt kaikki meidän sijamuodot ja astevaihtelut. Suomenkielisessä sanassa pääpaino on poikkeuksetta ensimmäisellä tavulla, mikä on helppo muistaa.

Asutushistoriallisista ja maantieteellisistä syistä meillä on paljon murteittaista vaihtelua. Monet murrerajat ovat ikivanhoja, itse asiassa vanhempia kuin ’suomen kielen’ käsite. Ennen keskiaikaa ei ollut suomen kieltä nykyisessä mielessä, vaan joukko itämerensuomalaisia heimomurteita, joista Ruotsin rajan sisäpuolelle jääneet alettiin vähitellen lukea suomen kieleen kuuluviksi. Suomen yleiskieli nykyisessä muodossaan ei perustu mihinkään murteeseen sellaisenaan, vaan syntyi tietoisten kompromissiratkaisujen tuloksena 1800 –luvun kuluessa.

Suomen murteet jaetaan perinteisesti kahtia länsimurteisiin ja itämurteisiin. Ryhmien tyypillisimpiä eroja ovat esimerkiksi kirjakielen d:n korvaaminen lännessä r:llä tai l:llä, Kurussa tämä tarkoittaa sitä, että pilvettöminäkin päivinä kirkonkylällä on sale. Meikäläinen pesee naamansa aamuin, illoin verellä ja keittiössä on karskisti verenkeitin. Idässä d yleensä katoaa tai sen paikalle kehitetään siirtymä-äänne, pitkät vokaalit veännetään tai kiännetään.

Sanastoerot saattavat aiheuttaa hauskojakin tilanteita: tuima on lännessä väkevä ja pistävä, idässä suolaton tai mauton. Itikan koolla on alueesta riippuen iso ero. Omalla kohdallani suurin ihmetys on ollut pottu, joidenkin peruna. Lapsena nimittäin varasin potullisen maitoa evääksi seurakunnan päiväkerhoon. Parkkuussa kuulin ensimmäisen kerran elämässäni, että lapsia istutetaan potulle, isollekin asialle. Toisaalta kurulaisen naisen juhannusmuisto on hellyttävä. Kesätöihin Vaasaan lähtenyt neiti kuunteli tauolla, miten työkaverit suunnittelivat juhannuksen viettoa Merenkurkun saaressa: yhteisellä sopimuksella jokainen ottaisi oman potun mukaansa.

Täkäläisen murteen säilymisen kannalta on mukava huomata tienviitoissa Leveelahti, Pimeesalmi ja Kapeen kylä. Näin muualtakin muuttaneet pääsevät käsitykseen paikallisesta perinteestä.

Talousarvion laadinnassa suomalaisissa kunnissa kannustetaan vielä ennen joulua säästötalkoisiin. Sitä edeltää, tai ainakin tulisi edeltää, aivoriihi. Ovatkohan kaikki osallistujat koskaan oikeasti olleet talkoissa taikka käyneet riihessä saatikka riihellä?

Suomen kieli ja laaja, vivahteikas sanavarasto on mielestäni meille vaalimisen arvoinen. Hyvää suomen kielen taitoa tulisi pitää siltana vieraiden kielten opiskeluun. Emme pärjää sillä että katsastamme toistemme autoja ja hieromme toistemme kipeytyneitä paikkoja, vaikka molemmat turvaavat toimintakyvyn. Kun vieraan kielen ohella tutustumme paikallisiin kulttuureihin, kaupankäynti ja yhteydenpito kansainvälisillä kentillä on luontevaa, uskottavaa ja tuottaa toivottua tulosta.

Näillä mietteillä aitoa, suomenkielistä itsenäisyyspäivää meille jokaiselle!

Etusivu

Ajankohtaista

Blogi

Kalenteri