Kirjaimellisesti

Kirjaimellisesti

Olen seurannut mielenkiinnolla keskustelua perusopetuksen kehnoista valinnoista vuosien varrella. Moni huomio on ilmaistu ihan samoin sanakääntein, kuin itse kuvailisin.
Parkkuun koululla aikoinaan Lissu-kollegan kanssa opetimme koululaisia lukemaan ja kirjoittamaan. Havaitsimme käytännössä suuret erot oppilaiden etenemisen tahdissa. Lissulla oli vankka kokemukseen perustuva näkemys, että metsään mentiin siinä vaiheessa, kun kirjaimiin tutustuttaessa ensimmäisellä luokalla otettiin heti käyttöön sekä pienet että suuret aakkoset. Osaamiserot kasvoivat heti alkutaipaleella.
Olen entistä vakuuttuneempi tämän teorian yhteydestä oppimisvaikeuksiin, motivaatio-ongelmiin ja eriytyneeseen kehitykseen perusopetuksessa.
Muistatko, miten kirjaimiin tutustuttiin silloin, kun olit itse ensimmäisellä luokalla?
Minun aloittaessa ensimmäisellä luokalla oli selkeä kuvio: ensin opeteltiin pelkät tikkukirjaimet eli suuraakkoset, sitten tavutusta, sanavälejä ja virkkeitä. Kaikki kirjaimet opeteltiin saman korkuisina. Yksi kirjain kirjoitettiin yhteen ruutuvihon ruutuun. Sitten vasta, vähän kuin salaa, tuli puheeksi tekstaus. Eli pienaakkoset. Luokan seinällä oli kirjaintauluja, missä näkyivät pienaakkosetkin ja malliksi jokin sana, mikä alkoi sillä kirjaimella. Pienaakkosia ihasteltiin, mutta oppimisen tavoitteena olivat vain lukemisen ja kirjoittamisen kannalta oleellisimmat.
Pienaakkosten samanaikaista tulemista perusteltiin mm. sillä, että kirjapainotekstiä täytyy ymmärtää, koska painettua tekstiä on joka puolella. Siihen yritettiin sopeutua. Kirjoitusvihkojen valmiit viivastot ovat useille auttamattoman tiheät, hienomotoriikka ei vielä taivu kohdistamaan kirjainten täsmällisiä korkeuksia kellariin ja ullakolle. Kahden kirjaimen opetteluun meni luonnollisesti pidempi aika, sekin huomattiin.
Käytännössä ensimmäisen luokan harjoitukset aloitetaan A:sta. Siinä samalla opetellaan se 'ison vatsan ja suoran selän' a ja painotekstin pieni a. Eli heti kättelyssä kolme kirjainta. Pian ohjelmassa onkin I ja siinä samalla pikku-i. Pienaakkoset ovat pienempiä ja lisäksi täytyy vielä muistaa, mihin kohtaan tulee pisteitä ja viivoja. Kun oppi etenee L-kirjaimeen, huomataan että pieni l näyttää ihan samalta, kuin iso I. Miten ne voi erottaa? T-tunnilla tulee pikku-t:lle on opeteltava eri korkeus, mikä mihinkään aikaisempaan. Muutamat pienet kirjaimet, kuten p, j ja y lähtevät kellariin, ulottuvat perusviivan alapuolelle. Ja vaikka kynän reitti olisi selvä, varren pituuksilla saadaan eroteltua mm. n ja h. Sekin vielä!
Kun sanavälit alkavat onnistua, tulee opeteltavaksi kokonaiset lauseet. Ja isot kirjaimet. Isoja kirjaimia tarvitaan myös erisnimiin. Niitäkään ei omassa lapsuudessa tarvinnut heti tämmätä, kun harjoittelimme kirjoittamista pelkillä suuraakkosilla.
Tärkeä huomio aiheeseen liittyen tulee kiinnittää myös oppijan itsetuntoon. Pelkillä suuraakkosilla aloittaen tunsimme onnistumisen iloa. Meidän ei tarvinnut millään tavalla huolehtia suurten ja pienten kirjainten välisistä säännöistä. Meille riitti, että kirjaimet osuivat kohdilleen ja saimme suomen kielen sanoja ja juttua aikaiseksi. Ja sitä on riittänyt ihan näihin päiviin asti!

Etusivu

Ajankohtaista

Blogi

Kalenteri