Oppia ikä kaikki – muistelmia lapsuuden elämänmenosta - Minna Sarvijärvi

Aloitin oman koulupolkuni seitsemäntenä syntymäpäivänäni suomenkielisen naapurikunnan 3-opettajaisella ala-asteella 1974. Kansakoulu vaihtui peruskouluksi.

Koulumatkaa Närvijoen koululle oli 4,8 km. Hyvillä keleillä se taittui polkupyörällä. Kauimmaisena koululaisena seuraani liittyi matkan varrelta muita tyttöjä. Maantie oli siihen aikaan päällystämätön, joten eniten jännitin muun liikenteen väistämistä irtohiekkaisissa ulkokurveissa.

Siihen aikaan elämänmeno oli nykyiseen verraten monella tapaa toisenlaista. Opettajat asuivat samalla kylällä ja oppilaantuntemus oli kohdallaan, ehkä taakaksikin asti. –Myös opettajien heikkoudet ja vahvuudet olivat kyläläisten tiedossa.

Opettaja oli vahva auktoriteetti. Jos siitä huolimatta uskalsi hölmöillä, joutui mm. seisomaan. Kerran alaluokassa seisoimme kaikki, koska juttelimme liian äänekkäästi sillä välin, kun opettaja oli ihastelemassa keittiölle tullutta uutta laitetta.

Kyläkauppoja oli kolme. Aukioloajat päättyivät arkena viideltä ja lauantaina yhdeltä. Sunnuntai pyhitettiin lepopäiväksi. Pankkien konttoreitakin oli kolme: säästöpankin, osuuspankin ja postin. Lisäksi toimi mm. kahvila, kehräämö, kaksi sahaa, pari parturi-kampaajaa ja kaksi linja-autoilijaa. Puu on jurvalaisten muovailuvahaa, joten kylältä löytyi luonnollisesti myös puolenkymmentä puusepänverstasta.

Vilkas yhdistyselämä toi mausteen iltarientoihin ja viikonloppuihin. Kansalaisopiston piireihin sai viidellä markalla osallistua niin paljon, kuin ehti.

Televisiossa oli kaksi kanavaa, ohjelmat päättyivät nukkumaanmenon aikaan ja mukuloita juoksutettiin säätönupeille, koska ei ollut kaukosäätimiä. Puhelimia alkoi olla jo joka talossa, lisälaitteena oli puhelimen ulkokello, jotta lapset tiesivät juosta kilpaa sisälle vastaamaan. Tietokoneita ei ollut eikä tullut koko peruskouluaikana, mutta jälkeenpäin ajatellen valinnaisesta konekirjoituksesta on ollut iso apu.

Vanhemmista suuri osa oli maanviljelijöitä, lähestulkoon kaikki muut työllistyivät kylän omissa yrityksissä. Kyläyhteisö oli tiivis, lapset touhusivat aikuisten mukana ja apuna. Etäisyydet olivat lyhyitä töihin ja harrastuksiin.

Ensimmäisellä koulun kesälomalla otin hommakseni tyhjentää vasikkanavetan sonnat kottikärryillä tunkiolle. Aluksi vajaa kärryllinen kerrallaan, mutta oli mukavaa tähdätä askeleita lankulle. Vähän isompina olimme mm. koulun loma-aikoina veljen kanssa vinssaamassa tuulikaatoja tien poskeen ja tekemässä kevyenoloisia harvennushakkuita. Iltanavetoilla kävin pesemässä paljain käsin maitotonkat tai -tankin vahvoilla pesuaineilla, mutten kehdannut luokkakavereille paljastaa kiiltävän luokkasormuksen salaisuutta.

Perjantaisin pelattiin nuorisoseuralla bingoa. Linja-autot kuskasivat pelaajia pitkin Etelä-Pohjanmaata vuoropäivin. Bingo pyöri kylällä vuosikausia kahdella kotimaisella kielellä. Puffetin tiskin takana isää autellessa osasin sanoa tussin hinnaksi ’eeno fempti’. ’Takska dy haa’ ja ’vasso kuu’ tulivat luonnostaan.

Oikeaa ruotsin kieltä opimme vasta seitsemännellä luokalla. Tällä järjellä olisin varmaan järjestänyt ruotsin kielen kerhoja jo alaluokkalaisille, koska peltoaukean toisessa laidassa äidinkieli oli toinen kotimainen.

Bingonpeluu hiipui, kun voitoksi ei enää riittänyt väritelevisio. Muutkin palvelut ovat kadonneet kylänraitin varrelta niin, että nykyisin liikennöi vain toinen linja-autoilija, huonekaluteollisuus sinnittelee, mutta uutena yrittää matkailukohde.

Oman elämäntaipaleen varrelta ja päivätyön kautta nykyisessä elämänmenossa harmittaa kaikenkattava ruutuajan lisääntyminen. Tätämenoa ihmiset erkaantuvat luonnosta ja syy-seuraus-suhteesta. Kaiken kukkuraksi näyttää yhteisöllisyys katoavan.

Mitä, jos porukalla kokeilisimme peruutusvaihdetta? Tehdään siitä uudenvuodenlupaus, muttei kerrota kenellekään.

Etusivu

Ajankohtaista

Blogi

Kalenteri