REFLEKTIIVISEN REAKTIOPAPERIN LIITE

Minna Sarvijärvi  9.6.2010

Pohdintoja kirjallisuuden perusteella

Ostin uuden Kotiparturin siistiäkseni pojan hiuksia parturikäyntien välillä. Laitteessa oli niin monta liikkuvaa osaa, että katsoin parhaaksi lukea käyttöohjeet heti alkajaisiksi. Käyttöohjeissa jo toisessa kappaleessa tähdennettiin, että ”laitetta ei ole tarkoitettu lasten tai sellaisten henkilöiden käyttöön, joiden fyysinen tai henkinen toimintakyky on rajoittunut tai joilla ei ole kokemusta tai tietoa laitteen käytöstä, muuten kuin heidän turvallisuudestaan vastaavan henkilön valvonnassa ja ohjauksessa”.

Tekikö kodinkonekauppias kassalla pikaisen arvion henkisestä ja fyysisestä toimintakyvystäni? Kokemusta on karttunut juuri ja juuri sen verran, että uskallan ryhtyä parturointitalkoisiin.

Miten määrittelisimme nämä toiminnan rajoitteet? Olisiko saman tien pitänyt muistuttaa toimintakyvyn heikkenemisestä uupuneena tai voimakkaiden lääkkeiden ja alkoholin vaikutuksen alaisena?

Vammaisuuden, poikkeavuuden ja erityisten tarpeiden määrittelyssä on monta lähestymistapaa.

Sosiaalisesti olen jalkapallon maailmanmestaruuskilpailujen aikoihin tuntenut itseni poikkeavaksi, koska en tunne minkäänlaista intohimoa tai edes kiinnostusta jalkapallonpeluuseen. Fyysisesti tiedän itseni poikkeavaksi, kun lähden pitkien kinttujeni kanssa housuostoksille. Kiitos tämän erityistarpeeni olen oppinut ompelemaan itse suoria housuja.

Kirjallisuudessa analysoidaan ja arvioidaan vammaisuutta sosiaalisena ilmiönä. Kokonaan vammaisuutta tuskin voi ymmärtää sosiaalisena konstruktiona. Toimintaympäristölle voidaan toki tehdä paljon, mutta ei kokonaan muuttaa esim. esteettömäksi. Joulun alla sankan lumipyryn jälkeen kuusenhakureissun voi suosiolla jättää terveraajaisten huoleksi.

On mielenkiintoista havaita, miten käytännönläheiseksi teoreettinen tausta on kyseessä olevien teosten lukijalle saatu. Tiedetään, että vammaisuudesta on historiallisesti niukka ja puutteellinen kuva ja että ammatti-ihmisten näkökulma on yksipuolinen ja puolueellinen.

Elimellisten vammojen määrittely lienee periaatteessa helpointa. Jollei kuule, on kuuro, jollei näe, on sokea. Tosiasiassa elintenkin vamma ovat monitasoiset.

Epigeneesi eli se, että ihmisen monimutkaiset ominaisuudet kehittyvät asteittain erilaisten ympäristötekijöiden ja kehonsisäisten tekijöiden vuorovaikutuksessa oli terminä itselleni aivan uusi, mutta helposti ymmärrettävä. Diagnostinen toteutus tuntuu entistäkin haasteellisemmalta epigeneesin myötä.

Epigeneesi biologista ja sosiaalista piiriä yhdistävänä tekijänä mutkistaa diagnooseja entisestään. Kasvatustieteen lopputyöni käsitteli lasten seksuaalista hyväksikäyttöä: Hyväksikäytetyksi epäillyn kohtaamista luokanopettajan eettisenä ongelmanratkaisuprosessina. Jo määrittelyssä huomasin, että saunattomissa kulttuureissa alastoman näkeminenkin herättää hämmennystä – puhumattakaan tilanteesta, jossa iskä saunoo pitkän kaavan mukaan nelistään kolmen tyttärensä kanssa rantasaunalla. Kulttuurisidonnaisia näkökohtia ei mielestäni pidä jättää huomiotta määrittelyissä.

Tyypittämisen vaara on aina mukana ihmisten välisten erojen diagnosoinnissa ja luokittelussa. Joidenkin tutkijoiden mukaan keskittyminen elimellisten vammojen diagnostiikkaan saa ihmiset unohtamaan sosiaaliset tekijät, jotka viime kädessä ovat usein kaikkein merkittävimpiä pahoinvoinnin ja kärsimyksen lähteitä vammaiselle.

Kun oppilas on vihdoin saatu psykologisiin tutkimuksiin erityisten tarpeiden määrittelemiseksi ja työvälineiden saamiseksi tavalliseen arkiaherrukseen, tulee turhan usein tulokseksi, ettei mitään erityistä löytynyt. Ei varmaan löydykään, kun lapsi pääsee aikuisen ihmisen kanssa herkkuhetkeen eli saa sataprosenttisen huomion. Autossa huoltaja on teroittanut, että ’yritä tehdä oikein nätisti kaikki mitä ämmä käskee, sitten pääset Heselle ja saat tilata mitä haluat’. Sosiaalinen puoli jää huomiotta. Tehokkaampaa olisi, jos osa tutkimuksista tehtäisiin aidossa ympäristössä koulussa tai päiväkodissa. Ikäisten seura, kiire, yhteisesti sovitut säännöt ja toimintamallit sekä pitkäkestoiset toiminnot ovat niitä, mitkä tulisi aina huomioida yksilön selviytymistä arvioitaessa. –Varsinkin, kun kotiväki on valmis vakuuttamaan, että kotona ei ole tullut vastaan mitään erikoista ja kaikki sujuu hienosti.

Lääketieteelliset diagnoosit ja kategoriat ovat hyödyllisiä ja jopa välttämättömiä perustuksia asianmukaisen hoidon ja kuntoutuksen takaamiseksi erityislapselle ja tutkitusti vammaiselle. Ihmisen ominaispiirteiden ja toimintatapojen medikalisointi on hyvin ongelmallista, jos diagnoosin taustalla ei ole selvästi määriteltävää elimellistä alkuperää. Tai niitä on monia. Kokemukseni mukaan jonkin vamman lisänä mm. ruoka-aineallergia mutkistaa elämää.

Diagnoosit antavat hyvin ohuen ja yksipuolisen kuvan oppilaista. Kotiväki on suurin voimavara pienen oppilaan elämässä, mutta koulu tulee mielestäni heti toisena.

Kuinka paljon diagnoosi perustuu opettajien subjektiivisiin kokemuksiin siitä, että jotkut lapset ovat rasittavia ja kohtuuttoman vaativia? Diagnoosit saattavat vapauttaa opettajat ja koululaitoksen liian helposti vastuusta ongelmien synnyssä - ’Käytöshäiriöinen oppilas’ on nimeke, joka sijoittaa sosiaalisten vuorovaikutuksen ongelmat häiriintyneeseen yksilöön, joka luultavasti leimataan häiriköisi, olipa hänen vuorovaikutuksensa opettajan ja muiden oppilaiden kanssa millaista hyvänsä. Sen sijaan oppilas, jonka kanssa on vaikea tulla toimeen, laskee osan vastuusta opettajan ja koulun harteille. Jälkimmäinen nimeke tuntuu hedelmällisemmältä jo pelkästään siksi, että sosiaalisessa elämässä ilmenevät hankaluudet ilmenevät aina ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. ’Käytöshäiriön’ tai minkä tahansa muun sosiaalisen ilmiön syntymiseen tarvitaan aina useampi yksilö. Ihmisten käsitykset oikeasta ja väärästä saattavat olla erilaiset. Kuuluvasti puhuminen ja toisten puheen kuunteleminen saattavat olla aivan uusia opeteltavia asioita koulutulokkaalle. Silloin kun sanoja ja toimintamalleja puuttuu ihmisten välisissä erimielisyyksissä, koululaisella saattaa olla ainoana viestintäkeinona lyöminen. Oppilas lyö kun hän tarkoittaa, että sinun ideasi ei käy tai että olen kanssasi eri mieltä.

Onko luokan häirikkö huomionkipeä? Olisiko edullinen sylihoito parasta lääkettä? Tulisiko vanhempainilloissa muistuttaa siitä, että mukulat tarvitsevat ikään katsomatta kotonakin huomiota ja ennen kaikkea varauksetonta rakkautta vaikka parta alkaa kasvaa ja tyttöystäviä tunkee ovista ja ikkunoista.

Todellinen inkluusio liittyy teknisesti sosiaaliseen elämään, välineisiin, palveluihin ja tiloihin, institutionaalisesti sosiaaliseen elämään, ihmisoikeuksiin ja ihmisarvoiseen kohteluun, jolloin on mahdollisuus tulla muiden rakastamaksi, kunnioittamaksi ja arvostamaksi. Tuleekohan meidän elinaikana ratkaisu näihin kaikkiin ongelmakohtiin?

Ristiriidassa osittain eristävien opetusjärjestelyjen kanssa ja tukevat kaikille yhteistä koulua. Inklusiivisen koulun toteuttaminen käytännössä on hyvin monitahoinen kysymys. Tiettyjen lasten vastentahtoinen sulkeminen tavallisesta on nöyryyttävää, toisaalta nöyryyttävää on myös olla kiusattu ja hylätty inklusiivisessa koulussa. Jokaiselle oppijalle soisi onnistumisen elämyksiä tasoistensa ja vertaistensa seurassa.

Opetusta eriytetään suunnitelmallisesti tavoitteiden asettelulla ja sisällöillä, päivittäin menetelmillä ja pitkän aikavälin oppilasarvioinneilla. Diagnostiset kokeet viestivät opettajillekin siitä, miten tavoitteenasettelussa ollaan onnistuttu.

Erityisopetuksen tulee olla erityistä:

1                            opetukseen on kehitetty opetusmenettelyjä, joiden tehokkuus on käytännössä todettu

2                            varmistettava, että näitä menetelmiä käytetään yleisesti erityisopetuksessa ja että niiden käyttö on asianmukaisen tarkkaa ja huolellista.

3                            ainutkertaisia menetelmiä juuri erityisopetuksessa.

Luennolla vinkattiin, että kaikki menetelmät ja työtavat, mitkä sopivat erityisoppilaille, sopivat myös niin sanotuille normaaleille. Kuka määrittelisi normaaliuden kussakin päivän mittaan vastaan tulevassa tilanteessa? Normaalius määrittyy lukemattomilla eri tavoilla. Opettajan paras opetusta tukeva opas on hyvä oppilaantuntemus. Nuoren opettajan huoneentaulussa ensimmäisenä kohtana oli, että aloita viipymättä järjestelmälliset käynnit oppilaittesi kodeissa. –Tulisiko meidän ottaa uudelleen käyttöön tämä vuosisadan takainen ohjeistus?

Erityisopetuksen menetelmät jaetaan tällä hetkellä suoraan oppimisvaikeuksiin kohdistuviin menetelmiin, oppimisvaikeuksien taustoihin kohdistuviin menetelmiin ja oheispalveluihin. Ottaako uusi lainsäädäntö nämä huomioon?

Integraation muotojen lisäksi tulee erottaa integraatio keinona ja päämääränä. Oletetaan että fyysinen integraatio synnyttää toiminnallista integraatiota. Entä kouluajan ja aikuisiän integraatio?

Olympialaiset ja paralympialaiset tulivat puheeksi jo luentoreaktiona. Kesän mittaan seniorikilpailutkin pääsivät otsikoihin. Mielestäni ihan oikeutetusti. Onhan ikääntyminen urheilijalle erityisiä tarpeita synnyttävä ominaisuus.

Tyytymättömyys vallitsevaan tilanteeseen on synnyttänyt uusia integraatioliikkeitä, esimerkiksi juuri inklusiivinen kasvatus (inclusive education) –liikeen.

Inklusiivinen opetus lähtee siitä, että kaikki käyvät alusta asti lähikoulua ja saavat edellytystensä mukaista yksilöllistä opetusta. Perusteina ovat sosiaalinen oikeudenmukaisuus, tasa-arvo ja demokratia. Toimiva inkluusio edellyttäisi luonnollisesti tarvittavia opetus- ja tukipalveluja sekä syvällisiä rakenteellisia muutoksia nykyisessä koulujärjestelmässä. 

Inkluusio on yhteydessä koulutuspolitiikkaan. Mutta miksi pienet inkluusiota harjoittavat yksiköt ajetaan alas? Tuskin säästösyistä.

Norjassa hallinto pitää erityisopetusta inklusiivisena, tasa-arvoisuutta ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta edistävänä ja toteaa, että asiat ovat hyvin. Käytännössä ei. Erityisoppilaat voivat koulussa huonosti, ovat heikosti motivoituneita, yrittävät vähemmän ja menestyvät muita huonommin. Pihl toteaa, että ’inklusiivisen hallintoretoriikan ja kasvatuskäytännön välillä on valtava kuilu’.

Olikohan Moberg työtovereineen valinnut Erityispedagogiikan perusteisiin kansikuvan tätä problematiikkaa ilmentämään? Äkkiseltään tyyni veden pinta peilaa lautaseinän ihmeen kauniisti. Värisävyt ovat leppoisat – kannesta puuttuu vain linnun laulu. Mutta miten käy, kun tuuli viriää ja laineet lyövät rantaan? Veden pinta lakkaa peilaamasta. Kivijalka kestää pisimpään, käsittelemätön lautaseinäkin lahoaa. Entä jos tulipalo polttaa koko rakennuksen? Koko idylli saattaa särkyä ja vaikutukset ovat kauaskantoiset.

Dysonin mukaan inkluusiossa keskeisimmät diskurssit ovat eettisyyttä ja oikeuksia korostava diskurssi ja tehokkuuden diskurssi. Samat keskusteluttavat tavallisessa koulussa tavallisia opettajia, oppilashuollossa tavallista moniammatillista kokoonpanoa ja kotona ihan tavallisia vanhempia.

Inklusiiviselle kasvatukselle ei toistaiseksi ole hyvää suomalaista vastinetta – siksikö oikeinkirjoitustarkistajakin muistuttaa kirjoittajaa punaisella siksakilla? Olisiko inkluusiota helpompi ymmärtää, jos saisimme verhon takaa suomalaiseen kulttuuriin sopivan suomennoksen?