Ajattelenko erityispedagogiikan peruskurssin jälkeen toisin?
Moni asia loksahti paikalleen erityispedagogiikan peruskurssin kuluessa, kiitos alan aidon asiantuntijan.
Poikkeavuuden määrittely oli loksahduksista ensimmäisiä. Poikkeavuuden mää-rittelyn tiedetään olevan vallankäyttöä ja tunnistan sen mm. kunnan ja kaupun-gin hallintoelimistä. Ihmisiä lokeroidaan ja ryhmitellään milloin minkäkin muuttujan mukaan. Kaupungin keskustassa asuvat tuntuvat olevan normaaleja ja haja-asutusalueella keittokatostaan lämmittävät poikkeavia. –Täytyy olla jokseenkin poikkeava, jotta viitsii ajaa pitkää työmatkaa, leikata aarikaupalla ruohikkoa tai huoltaa itse jätevesiasiansa, kuuluu sanottavan.
Yhteiskunnalliset asenteet ovat vahvat, mutta muovautuvat tilanteen mukaan. Nuori ajattelee asioista toisin, kuin vastasyntyneen äiti tai kouluikäisten mum-mu. Siksi ei ole yhdentekevää, minkälaiset henkilöt valmistelevat mm. uusia perusopetuksen lakien perusteita. On ensiarvoisen tärkeää, että virkamiehillä on kosketus arkielämään ja yhteiskuntaan kokonaisuudessaan.
Itseni olen tuntenut poikkeavaksi todella moneen kertaan. Kasvoin aikaisin ja vauhdilla. Pojat haukkuivat pitkänhuiskeaa olemustani Eiffel-torniksi. Yläasteen aikaan kävin auttelemassa vanhempiani iltanavetalla, mutten kehdannut kertoa sitä edes kavereille enkä koskaan ainekirjoituksissakaan käyttänyt tietämystäni siltä saralta hyväkseni. Nyt olen perheenäiti, akateemista koulutusta vastaavassa työssä ja puolustan maaseudun kehittämistä. Poikkeavuus on todella kontekstuaalista. Sama ihminen saattaa yhden päivän mittaan olla monessa roolissa ja ainakin yhtä monta kertaa poikkeava.
Itseään toteuttavia ennusteita ja rooliodotuksia
Kun aloitin opinnot Vaasan silloisessa korkeakoulussa, oli ympäri kaupunkina sijaitsevien luokkatilojen löytäminen ja saavuttaminen aluksi hankalaa. Saavuin ensimmäiselle venäjän tunnille muutaman minuutin myöhässä, mutta siitä huolimatta opettaja toivotti iloisesti venäjänkieliset hyvät päivät. Olin juuri palannut kahden viikon Ystävyysfestivaaleilta Neuvostoliitosta ja vaikken ollut koskaan opiskellut kieltä, olin kuullut viime päivinä niin valtavasti samaista fraasia, että vastasin spontaanisti opettajan tervehdykseen. Sattumalta intonaatio ja ääntämys olivat niin kohdallaan, että hän luuli minua venäjän taitajaksi. Huomasin ja joskus vaivaannuinkin siitä, että opettaja kyseli minulta aina hankalimmat kysymykset. Tsemppasin aikani, kunnes joulun alla uskalsin tokaista, että mistä minä voin tietää! Näin paljastui tämä hauska sattumus.
Ihminen käyttäytyy todella usein niin kuin ympäristö olettaa, taustoista huolimatta.
Tieto lisää tuskaa
Kesän mittaan olen vaistonvaraisesti tullut seuranneeksi erityispedagogiikkaan liittyviä keskusteluja. Tuntuu, että opintojen myötä on matkalla upottavalle suolle. Vähitellen alkaa valjeta, miten vähän tietää siitä, minkä tulisi hallita. Yksi aihe johtaa toiseen, kulku on kuin Pietarin hovissa.
Yksi mielenkiintoisimmista keskustelunavauksista oli väite siitä, että tietokonepelit saattavat aiheuttaa levottomuutta ja ties mitä. Pelejä on luonnollisesti moneen lähtöön, mutta turhan usein niistä tulee lapsenvahteja.
Koululaiset kertovat vuolaasti, miten ulkoilut jäivät väliin tietokonepelejä pelatessa – mitä nyt syöminen tuli keskeyttäneeksi iltapäivän ja illan session.
Viime viikolla ekaluokkalainen kertoi, miten hänen pitää keskittyä tietokone-peliin, jotta äiti saa hoidettua neljää nuorempaa sisarusta. Sen verran olen ajankohtaisuuksissa yrittänyt pysyä ajan tasalla, että peleissä on useimmiten palkitsevia tasoja, hauskat grafiikat ja villitsevä taustamusiikki. Ei ole mikään ihme, että junnu jää muutamaksi tunniksi pelin lumoihin ja kiperästi koukkuun. Riippuvuus alkaa varhain. Pelit ovat nykynuorisolle ajasta ja paikasta lähes riippumattomia. Onko ihme, että Suomen Armeija kotouttaa kymmenittäin arkirytmiin sopeutumattomia nuorukaisia joka palvelukseenastumiserästä?
Nyt koulun alettua havahtuu taas ensimmäisen luokan oppilaiden kohdalta kotien tekemään pohjatyöhön. Valmiudet eroavat huikeasti oppilaiden välillä. Emotionaalisen perustan kartoittaminen ja oppilaantuntemus kaiken kaikkiaan ovat opettajan tärkeitä työkaluja jo ennen aktiivista ja tehokasta oppimista. Miten ihmeessä vahvistaa kaikkien niiden koululaisen myönteistä minäkäsitystä, jotka kotona on leimattu nössöiksi ja kaverit huomaa reppanoiksi?
Vaarillani amputoitiin sotareissujen jälkeen vasen jalka reideltä ja olin usein saattamassa häntä proteesipajalla ja invalidisäätiöllä. Korjaukset ja säädöt veivät usein parikin päivää aikaa, joten vertaiskeskusteluille toisten puujalkamiesten kanssa jäi mukavasti aikaa. Nimiä ja puhelinnumeroita oli tuliaisiksi, tuttuja tuli ympäri Suomen. Talotekniikka otti jo silloin huomioon huonokulkuisten erityistarpeet. Raajarikkojen maailmasta oli joskus karski laskeutuminen Terveiden maailmaan. Jälkeenpäin olen miettinyt vaarin minäkäsitystä: ’Oli siellä paljon huonompiakin!’
Unta palloon
Luentojen aikana mietin toistamiseen, miten paljon riittävällä yöunella saataisiin korjattua lasten ja nuorten, miksei aikuistenkin ongelmia. Hyvä tarkkaavaisuus lähtee sopivasta vireystilasta – hyvin nukutun yön jälkeen.
Ekaluokkalainen oli toisella tunnilla vielä ihan silmät ristissä ja kertoi olevasta ihan naatti. Kävi ilmi, että hän oli kyllä mennyt omasta mielestään ajoissa nukkumaan, mutta vanhemmat olivat jääneet katsomaan TV:tä naapurihuoneeseen. Meteli oli valvottanut pikkumiestä vielä pitkään. Myöhäisen illan elokuvat on rakennettu niin taitavasti, että viiden minuutin aikana katsoja koukutetaan seuraamaan juonenkäänteet loppuun asti. Ja aamu on ankea.
Muistelemme puolison kanssa usein omaa kouluaikaamme, jolloin televisiosta tuli ohjelmia vain muutaman tunnin iltasella. Kaupat menivät arkena viideltä kiinni, lauantaina jo yhdeltä eikä yksikään puoti ollut auki sunnuntaisin. Mahtaako meillä olla liikaa säpinää? Kysyykö lääkäri jokaiselta unesta ja alkoholinkulutuksesta?
Kekkonen kyseli aikoinaan: Onko maallamme malttia vaurastua? Tekisi myös mieli kysyä: Onko nykyajan ihmisillä kanttia rauhoittua?
Oppia ikä kaikki
Opettajankoulutuslaitoksen opettajaopintojen alkumetreillä meille viestitettiin, että jos jossain opintojen vaiheessa alkaa tuntua siltä, että olette väärässä pai-kassa, unohtakaa koko juttu ja hakeutukaa muille aloille. Koska mikään ei kuulemma ole kamalampaa, kuin opettaja, joka ei viihdy työssään. Silloin ajatus hymyilytti, mutta tällä kokemuksella voisin käyttää samaisen puheenvuoron vastaavassa tilanteessa.
Viime keväänä jätin taakseni kaksiopettajaisen lakkautetun kyläkoulun. Tänä syksynä aloitin – ulkoisesta olemuksesta huolimatta – erityisopettajana vailla muodollista pätevyyttä kahdella koululla. Toisella yhden päivän ja toisella neljänä päivänä viikossa.
Riittämättömyyden tunteen usvassa muistan kokeneemman opettajan huoneentaulun: Vaikka minä tietäisin kaikki hienoimmat pedagogiset periaatteet, joita käyttäisin uusimpien audiovisuaalisten välineiden avustuksella ja vaikka käyttäisin kaiken liikenevän tarmon opetusmenetelmien uudistamiseen, muttei minulla olisi rakkautta – en minä mitään olisi.
Suurissa luokissa yksilö jää harmaaksi massaksi, ellei hanki huomiota kyseen-alaisin keinoin häiritsemällä sekä luokkakavereiden että opettajan tuntityötä. Pienessä koulussa kukin oli yksilö, autettiin kädestä pitäen, tiedettiin päivän kulut ja kotiväen kuulumiset. Ei ole väärin väittää, että kyläkoulu on kuin iso perhe.
Tuen tarve nykykoululaisilla on ajoittain melkoinen, mutta isossa yksikössä huristellaan eteenpäin uuteen asiaan, jos suurin osa on kahlannut tehtävät jotenkuten läpi. Pudokkaat jäävät jalkoihin ja opettajalla on todella riski lisätä oppilaan ahdistuneisuutta ja välttelevää suhtautumista työskentelyynsä.
Yhdysluokassa menneinä talvina herkullisimmat hetket on koettu keskusteluissa, joihin jokainen on osallistunut tasavertaisena. Kerran eräs poika tuli spontaanisti kysyneeksi, että mitkä ne kuukautiset oikein on – loistava tilaisuus perehtyä elämän perustotuuksiin. Toisella kerralla tunsin yhtä aikaa iloa ja ahdistusta, kun pohdittiin johdatusta. Piirsin maantien profiilia taululle ja ajattelin ääneen kuinka ihmisen elämä on samankaltaista, välillä myötä- ja välillä vastamäkeä, mihin kolmannen luokan poika tuumi, että hänen elämänsä on tähän asti ollut pelkkää ylämäkeä. Kuudennen luokan tyttö yhtyi edelliseen puhujaan kertoen samoista tuntemuksista. Yritin vakuuttaa, että aivan varmasti myötämäkeä on tiedossa.
Tänä syksynä sain sivuaineitteni myötä kuudennen luokan tekstiilityön ja musiikin hoidettavakseni. Selasin oppilaskortit läpi vasta kolmannen viikon aikana, jolloin jokainen oppilas oli saanut itse antaa itsestään omanlaisensa ensivaikutelman. Usko tai älä, mutta näillä näkymin ainakin tekstiilityön numero on nousujohteessa. Mahtaako erityispedagogiikan perusopintojen aloittamisella olla sormensa pelissä?